Suhteellista köyhyyttä

Ennen sanottiin, että televisio passivoi. Minä sanon, että rahattomuus se vasta passivoikin.
Koko aivokapasiteetti menee siihen, että ihminen miettii, mistä saisi rahat laskuihin, ruokaan tai vaikkapa uuteen deodoranttiin.
Se alkaa heti kun herää ja on myös illalla viimeinen ajatus: huolimylly.


Käytän esimerkkinä tässä itseäni, niinpä ainakin tiedän, mistä puhun.
Olen työtön, minulla on kaksi lasta, se tarkoittaa n. tuhannen euron kuukausituloja.
Jokainen ymmärtää, että yhtälö on mahdoton, sillä ei voi tulla toimeen.
Paitsi sosiaalivirasto, heidään mielestään tarvitsen tukea 9.37 euroa kuukaudessa ja totta tosiaan, se napsahtaa tilille kellontarkasti kuun alussa.
Toki saan asumistukea, mutta vaikka kuinka lasken, kun kaikki on maksettu, jää elämiseen 400 euroa kuussa ja siitä pitää pystyä maksamaan mahdolliset ”yllätyskulut”, kuten myös vaatehankinnat, harrasteet (vaikkapa polkupyörät), kosmetiikka, ruoka ja satunnainen hampurilainen Hesellä.


Minulle henkilökohtaisesti pyytäminen toisilta on helvetin vaikeaa. Siksi olen elämäni aikana varmasti liiankin vähän kääntynyt sosiaaliviraston puoleen.
Kas kun olen niitä ihmisiä, jotka ajattelevat, että minun itseni tulisi ensisijaisesti kantaa vastuu perheestäni ja itsestäni, näin olen myös pyrkinyt tekemään.
En kuulu siihen suurenevaan joukkoon, joka sanoo leuka pystyssä, että ”Minulle kuuluu” se ja tämä avustus. Olen myös aina uskonut, että meillä on vain yksi kakku ja jotta siitä riittäisi kaikille, siihen täytyy myös antaa jotain.
Toisin sanoen, olen iloisena maksanut veroni ja koettanut kannatella yhteiskuntaamme omalta osaltani työpanoksellani ja ostovoimallani viisitoistavuotiaasta lähtien.
Toki äitiyslomaa olen kahdesti viettänyt, sekä ollut ehkäpä kolmesti työttömänä työnhakijana.


Nyt lähes viisikymppisenä työnhaku ei ole kovinkaan simppeli homma.
Vaikka olisinkin olemukseltani kuinka nuorekas, ikäni kirjoitettuna työnhakukaavakkeeseen on ehdoton ongelma. Paljon on puhuttu siitä, että äidit soveltuisivat suoraan minkä tahansa firman johtoon vaikkapa ongelmanratkaisukykynsä takia. Vaikka hermoni ovat kuin jättisuuri kuminauha, ei kukaan ole osannut hyödyntää näitä suuria voimavarojani.
Olenkin sitten itse tässä koettanut miettiä, mikä minusta tulee isona. Olisin halunnut opiskelemaan valokuvausta, koska koen, että haluaisin näyttää teille muillekin, kuinka maailman näen.
Nyt vaan on niin, että se on kovin seksikäs ala ja nuoret, jotka ovat käyttäneet kameraa puhelimissaan kapaloikäisistä asti, haluavat kaikki opiskella media-alalla.
Siis koetin keksiä muuta, pyrin opiskelemaan sosionomiksi, koska toinen suuri intohimoni on auttaa noita yhteiskuntamme kaikkein rupuisempia. Tahtoisin, niin hauskalta kuin se monen mielestä kuulostaakin, keskittyä naisiin ja päihteisiin. Mutta esivalintakokeessa pisteeni eivät riitäneet. Koe tehtiin kotoa käsin internetin välityksellä ja omasta puolestani voin sanoa, etten huijannut, koetin oikeasti laskea sen kartion tilavuuden ihan itse.
Joka tapauksessa, hakijoita oli 1500 ja heistä valitaan 50.
Ehkäpä taasen koetan miettiä jotain muuta.
Jos köyhyys aivoissani antaa tilaa.


Rakas ystäväni tutustutti minut Maslow'n tarvehierarkiaan.

Mielestäni psykologi Abraham Maslow oli jo vuonna 1943 jonkun suuremman jäljillä, niin hyvin tämä kuvaa mielestäni sitä, mitä itsekin tässä rimpuilen läpi päivittäin. Tietyt perustarpeet on saatava tyydyttettyä ennenkuin voi keskittyä mihinkään ”kehittävään” ja hauskaan. Jos ei ole ruokaa, ei mieltä lämmitä yhtään ilmoittautua askartelemaan kaikkea kivaa piipunrasseista, vaikka kyseessä olisikin lähialueen työttömien järjestämä ilmainen kurssi. Tai vaikka olisi koti, siis suoja tuon hierarkian mukaan, ei se paljoa lohduta, jos ei ole mitään siinä kotiliedellä lämmitettäväksi. Teoriaa on kritisöity muun muassa siksi, että Herra Maslow keskittyi tutkimuksessaan Albert Einsteinin kaltaisiin henkilöihin, koska katsoi heidän saavuttaneen täyden potentiaalinsa.
Minusta se on ihan oikeilla jäljillä olemista ja itse asiassa tänä päivänä paljon puhutaan Mind fullnessista, joka tavallaan tähtää samaan: täyden potententiaalin saavuttamiseen.
Itse en ole mikään asiantuntija, edes pienenpientä joogaharjoitusta en ole saanut tehtyä.
Silti mielestäni kaikki harjoitteet, jotka tähtäävät siihen, että jaksaa paremmin, rakastaa itseään enemmän tai jotka opettavat tekemään enemmän sitä, mikä on tärkeää, ovat hyviä.
Voisi ehkä ajatella, että ne antaisivat ihmiselle sen tuen ja selkärangan , jota hän tarvitsee elämässään. Muuta ajateltavaa hänen kivutessaan ylöspäin tuota Maslow'n pyramidia.


Ihan vihon viimeisenä yhteenvetona sanon, että köyhyys ei ole ilo, mutta voi siitä tehdä siedettävää.
Itse olen innokas ”nyhjää tyhjästä”-harrastaja. Siis kun ruokakaapissa ei ole mitään, niin siellä on vielä jotain, sekoittamalla sen johonkin toiseen saa kotigurmeeta parhaimmillaan. Tai kun joku esine ei vaan oikein ole hyvä, siitä voi tehdä jotain ihan muuta.
(Minulla on aiheesta blogikin, tai oikeastaan kaksi, laitan osoitteet jutun loppuun)
Usein ihmiset kysyvät minulta, että kuinka aina jaksan ja taasko olet tehnyt jotain?
Olen miettinyt asiaa ja olen tullut siihen tulokseen, että puuhailuni pitää minut oikealla polulla. Se auttaa työntämään seinät takaisin paikoilleen, kun ne lähestyvät olkapäitäni. Se antaa muuta ajattelemisen aihetta kuin puuttuva raha.
Ja saattaahan myös olla, että joku elämässäni viivähtänyt ihminen olikin oikeassa ja minä olen hullu.
Kannustan kuitenkin kaikkia kanssaköyhiäni rakentamaan sitä selkärankaa estääkseen köyhyyden aiheuttamaa passivoitumista ihan sillä tavalla, mikä itselle sopii.



Rimpuillaan!
Tiina


Tutkittua köyhyyttä
Lisää tietoa Maslowin tarvehierarkiasta
Lisää tietoa mindfullnessista
Ideointiblogini on täällä
Kokkailublogi löytyy täältä